Hjallis paniikissa: ”Menetän kohta Suomen suurimman paskanpuhujan tittelin”.

Hjallis kertoo Iltalehden mukaan:  ”Suhonen on kyllä yksi tämän maan suurimmista paskanpuhujista! Harkimo puhkuu Iltalehdelle.”
http://www.iltalehti.fi/jaakiekko/2011102614647420_jk.shtml

Poliittisella saralla Stubb vie voiton: Helsingin Sanomien pääkirjoituksen mukaan Stubb olisi käyttänyt Pohjoismaisen neuvoston kokouksessa ilmaisua ”Voi vittu mitä paskaa” lausuessaan mielipiteensä jostain hallintouudistuspaperista.

Jotta tämä juttu ei olisi ihan paskan uskomisen varassa on syytä julkaista Harkimon Helsingin Sanomissa jonkun vaalien edellä julkaistu kirjoitus ja aluksi sen kommentti:

Pääkirjoitus. Tupakkamannekiinista  kaljamannekiiniksi.

Entinen tupakkamannekiini ja nykyinen olutmannekiini on ryhtynyt ryöpyttämään keskustalaista naisministeriä. Itse kokoomuksen ehdokasta presidentinvaaleissa avoimesti tukenut tekee siis politiikkaa. Ehkä hän katkeroitui, kun sai porttikiellon itsenäisyyspäivän juhliin käyttäydyttyään sopimattomasti naisten vessassa. Menihän tämä kuudettakymmentä käyvä ukkomies kolmikymppisen uuden neitokaisen kanssa linnan juhliin, jossa vaimokin oli kutsuttuna vieraana.

Tämä bisnesmies on laittanut useita firmoja suoritustilaan ja jättänyt sitoumuksensa hoitamatta. esim Harkino-nimisen yhtiön. Hampurin halliseikkailut pelasti SanomaWSOY:n Rautakirja Oy, joka omia tappioita välttääkseen joutui ottamaan Hampurin hallin haltuunsa. Jokainen R-kioskissa kävijä maksaa nyt promilleja tälle bisnesmiehelle usean vuoden ajan.

Nykyiseen alkoholipoliittiseen keskusteluun on syytä tuoda mieliin tämän bisnesmiehen Ilta-Sanomissa joitakin vuosia sitten antama mielipide: ”Mitä pahaa on kaljanjuonnissa?”

Pääkirjoitus. Maanantai 2006-11-27. Nettisanomat. Pertti Manninen.

Liitteenä juttuja vuodesta 1999 alkaen. Liite.

Olipa kerran ministeri, joka käänsi urheilulle selkänsä

Suomalaiset huippu-urheilijat ovat hemmotelleet meitä suomalaisia käsittämättömillä uroteoilla maailmantähtien joukossa. Kansallista identiteettiämme on vahvistettu ja itsetuntoamme pönkitetty olympia-areenoilla ja MM-kilpailuissa sekä muissa arvoturnauksissa.

Odotuksemme eivät ole muuttuneet mihinkään. Me haluamme yhä sankareita. Mahdollisuud et odotusten täyttymiselle ovat vain supistuneet olemattomiin, kun valtiovalta ei ymmärrä huippu-urheilun todellisia tarpeita kiristyvässä kilpailussa. Etenkin pienten lajien edustajat joutuvat nostamaan kätensä pystyyn.

Valtionavun pienuus osoittaa arvostuksen puutteen. Ja jos valtiovalta ei arvosta, niin miten yritysmaailmakaan suhtautuisi toisin. Kulttuuriministeri Tanja Saarela (ent. Karpela, s. Vienonen) on yhteiskunnassamme huippu-urheilun ylin edunvalvoja.

Urheiluelämän odotukset tosin olivat Saarelankin kohdalla korkealla, kun hän aloitti Karpelana uudessa tehtävässään vajaa neljä vuotta sitten. Hän oli tehnyt kotiläksynsä hyvin ja ymmärtänyt käyttää asiantuntijoita apunaan asioissa, joita hän ei voinut urheiluelämästä hallita pelkällä aerobic-ohjaajan taustallaan. Mutta mitä sitten tapahtui, kulttuuriministeri käänsikin urheilulle selkänsä.

Ministeri, joka oli tottunut jo missivuosistaan lähtien olemaan huomion keskipisteenä, ryhtyikin välttelemään asiaa, jonka puolesta hänen odotettiin taistelevan. Mitä tästä opimme: ministeriä valittaessa pitäisi miettiä muutakin kuin hänen julkisuusarvoaan ja hänen edustamansa puolueen tarpeita profiilin nostamiseen. Keskustan populistiset pyrkimykset äänien kalasteluun nuoren, näyttävän ja teräväpäisen naisen avulla ovat koituneet suomalaisen huippu-urheilun tappioksi.

Lasten ja nuorten liikunnasta, joka sekin on erittäin tärkeää, ministeri on kyllä jaksanut huolehtia, koska sen avulla saa laajempaa julkisuutta eli enemmän ääniä. Teot silläkin saralla ovat valitettavasti jääneet turhanpäiväisen höpötyksen tasolle.

Suomen urheiluväki on joutunut toistuvasti pettymään, kun erilaisissa alan tilaisuuksissa on odotettu kulttuuriministerin ottavan puheissaan kantaa kiperiin urheilupoliittisiin kysymyksiin, mutta paikalle onkin saapunut joku sijaispuhuja ministerin ilmoittauduttua sairaaksi. Johonkin kokoukseen, jossa ei puhuta urheilusta, ministeri Saarela pöräyttää näyttävästi moottoripyörällä kuin Bond-tyttö ikään ja kutsuu lehdistön paikalle, mutta ne kekkerit, joissa on riski saada negatiivista julkisuutta, hän jättää tyylikkäästi väliin.

Hän ei ymmärrä, että julkisuutta ei voi hallita ja että hyvä johtaja tarvitsee kritiikkiä tullakseen paremmaksi johtajaksi. Hän ei kestä arvostelua raivostumatta ja puolustelematta itseään aina häpeäksi asti. Näin on varmaan tämänkin kolumnin jälkeen.

Herkkähipiäisenä ministeri Saarela on yrittänyt kehittää ympärilleen suojamuurin. Hän pelkää – syystäkin – oman uskottavuutensa puolesta ja sortuu selittelemään sen sijaan, että kohtaisi aidosti tilanteet ja ottaisi niistä opiksi.

Me emme tarvitse kulttuuriministeriä, joka ei ole kiinnostunut urheilusta. Me kaipaamme urheilun keulakuvaksi ihmistä, jolla on kokemusta ja kanttia. Ihmistä, jolla on tahto kehittää urheilun rahoitusta. Ihmistä, joka tapaisi urheilijoita jo paljon ennen kuin he ovat meidän kaikkien sankareita.

Harry Harkimo
harry.harkimo @hartwall-areena.com.
Kirjoittaja on urheilun liikemies. (Kuva).

Helsingin Sanomat. Urheilu. Aikalisä. Olipa kerran ministeri, joka käänsi urheilulle selkänsä. Harry Harkimo. Sunnuntai 2006-11-26. Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja on Janne Virkkunen ja lehden omistaa SanomaWSOY.